Takaisin pöytätenniksen pariin viidentoista vuoden tauon jälkeen

Benedek Oláhin pirteiden olympiaesitysten innoittamana otin yhteyttä Tampereen ainoaan pöytätennisseuraan, PT-75:een, ja pistäydyin huru-ukkojen (eli jo juniori-iän ylittäneiden harrastelijoiden) vuorolle viime viikon maanantaina. Halusin kokeilla haluanko palata harrastamaan lajia, jota pelasin aktiivisesti juniorivuosina ja jonkin aikaa vielä nuorena aikuisenakin. Jos osasin arkistoja oikein kaivaa, niin joskus vuoden 2000 tienoilla olen lakannut pelaamasta silloista kakkosdivaria. En edes muista varmaksi ehdinkö pelata uusilla, isommilla palloilla. Todennäköisesti kyllä, mutta kuitenkin vain vähän aikaa.

Pöydälle päästyäni tunne oli kuin olisi kotiin palannut. Taidot olivat tietysti vähän ruostuneet, mutta nautin täysin siemauksin pelaamisesta heti alusta pitäen. Liikeradat löytyivät muistin syövereistä ja vaikka osumatarkkuudessa oli toivomisen varaa, niin jonkinlainen perusvarmuuskin löytyi aika nopeasti.

En vielä tiedä mitä aion harrastukseltani tavoitella, mutta jo nyt tuntuu, että tämä on taas lajini. Ikää minulle on kertynyt jo rapian päälle 40, joten iän ehdoilla tässä mennään. Mitään tolkutonta rääkkiä en suunnitellut itselleni, mutta kehittyminen on aina kivaa. Tykkään harjoittelusta edelleen ja onkin kivaa, että PT-75:n nuorten ja vähemmän nuorten pappojen vuorolla tykätään vähän harjoitellakin, erien peluun ohella. Seuralta löytyy myös robotti, joka ei ainakaan kyllästy peluuttamiseen. (Ethän?)

Kisoihinkin ehdin jo ilmoittautua, koska sattumalta tällä kotikaupungissa sellaiset on seuraavana viikonloppuna. Sekavin odotuksin ja nöyränä pitää mennä pelaamaan, mutta kuten kaikessa muussakin, yritän ottaa rennoin rantein (hah) ja keskittyä nauttimaan pelaamisesta.

Kuva nuoruusvuosilta. Paikkana legendaarinen TIP-70:n kaarihalli.